9.3.1 Yleistä

Luottolaitoksissa tulisi olla selvät säännöt siitä, miten eri vakuuksien arvo määritetään. Arvostusmenetelmän tulisi olla kyseiselle vakuustyypille soveltuva ja tarkoituksenmukainen.

Kaikkien kiinteistövakuuksien arvostusten tulisi perustua markkina-arvoon tai kiinnitysluottoarvoon asetuksen (EU) N:o 575/2013 229 artiklan mukaisesti. Irtain omaisuus olisi arvotettava sen markkina-arvoon.

Luottolaitosten olisi asetuksen (EU) N:o 575/2013 199 artiklan 6 kohdan vaatimusten mukaisesti arvioitava irtaimen omaisuuden osalta säännöllisesti kiinteistön likvidiyttä. Jos markkinahinnat ovat hyvin epävakaita, laitoksen olisi osoitettava, että vakuuksien arvostus on riittävän varovainen.

Kun kyseessä on irtain omaisuus, luottolaitosten olisi asetuksen (EU) N:o 575/2013 210 artiklan vaatimusten mukaisesti suoritettava riittävä oikeudellinen tarkastelu, jossa vahvistetaan vakuuden täytäntöönpanokelpoisuus, mukaan lukien vakuuden täytäntöönpanoa ja realisointia maksukyvyttömyystapauksessa koskevan laillisen oikeuden arviointi, kohtuullisen ajan kuluessa.

Yleisesti ottaen ei tulisi käyttää pelkkään diskontattuun jälleenhankinta-arvoon perustuvia arvostuksia. Tuloja synnyttävien kiinteistöjen kohdalla voidaan käyttää vertailevaa markkina-analyysia tai diskontattujen kassavirtojen menetelmää.

Kiinteistöjen vakuusarvon määrityksessä tulisi noudattaa kansainvälisiä, eurooppalaisia ja kansallisia standardeja³³ .

³³ Näistä esimerkkejä ovat TEGoVA-järjestön EVS 2016 -standardi (European Valuation Standards / Blue Book) tai Royal Institute of Chartered Surveyorsin (RICS) standardit.